Tilaa uutiskirje

Uutiskirje lähetetään sinulle joka arkipäivä

Venäläistutkija talvisodasta: Suuret munaukset söivät ylivoiman hyödyn

 
-
Suomalaiskonekivääri asemissa Lemetissä (SA-kuva/Lehtikuva)
Suomalaistunut sotahistorian tutkija Bair Irincheev myöntää, ettei ole käsitellyt "Talvisota venäläisin silmin"-kirjassaan politiikkaa. Harmi, sillä jo esimerkiksi Stalinin talvisodan alussa nimittämä Otto Wille Kuusisen hallitus olisi selittänyt, miksi Suomi pysyi yhtenäisenä.

Nimittämällä Kuusisen hallituksen neuvostodiktaattori Josif Stalin kuvitteli, että Suomen työväestö siirtyisi puna-armeijan riveihin. Stalin rankaisi epäonnistumisista upseereitaan, vaikka oli itse sodan alullepanija.

Irincheevin kirja on selostus talvisodan tärkeimmistä taisteluista. Suomen valtaaminen oli tarkoitus suorittaa Leningradin sotilaspiirin joukoilla, jotka marssisivat kohteisiinsa 20 kilometrin päivävauhdilla. Vaikka suomalaisten sotavarustus oli säästösyistä retuperällä, neuvostoliittolaisten puutteelliset tiedot ja ylioptimistiset suunnitelmat antoivat tasoitusta. Irincheev kuvaa neuvostoarmeijan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä niin rivimiesten kuin upseeriston kokemuksien kautta.

Kannaksella suomalaiset näkivät, kuinka vahva neuvostoliittolaisten panssariase oli. Puna-armeija oli kehittänyt ns. kemiallisia sekä telepanssareita. Ensin mainittuja käytettiin liekinheitintehtävissä, telepanssarit olivat miehittämättömiä ja kauko-ohjattavia. Ne olivat maailman ensimmäisiä taistelurobotteja.

Huonosti suunniteltu on puoliksi tyritty

Neuvostojoukkojen komentajilla oli vihollisen aiheuttamien harmien lisäksi kotikutoisiakin vaaratekijöitä. Stalin oli 1930-luvun puhdistuksissa tuhonnut puolet upseeristosta ja tultuaan katumapäälle palauttanut keskitysleireiltä henkiin jääneitä. Minkälainen mahtoi heidän sotamoraalinsa olla, ja tuliko taisteluhuuto "hyökkäykseen Stalinin puolesta" täysin aidosti? Vastoinkäymisiä oli vaikea raportoida esikuntaan, avun pyytäminen oli liki aina suoranainen rikos.

Neuvostosotilaan epätoivoiselta tuntuva taistelutahto syntyi uhkailun seurauksena. Pahinta oli paeta, lähes yhtä kohtalokasta oli joutua sotavangiksi. Suomalaisilla sotavankileireillä kuolinprosentit olivat maailman pahimpia, ja jos talvisodan päätyttyä palasit sotavankeudesta Neuvostoliittoon, siellä odotti joko laukaus niskaan tai uusi vankileirireissu.

Bair Irincheev tulee maininneeksi tilastotietoja - vaikkapa tuhotuista panssareista tai taisteluissa menehtyneiden sotilaiden lukumääriä. Suomalaisten antamia selostuksia omista sankariteoista hän toppuuttelee, vaikka neuvostoliittolaisetkin mielellään esittivät asioita hekin parhain päin. Tämä on luonnollista, sillä kyllähän sankarit omasta maineestaan huolen pitivät. Tulihan Paavo Susitaival todenneeksi eräistä Hjalmar Siilasvuon esittämistä ansioista, että tämä oli ynnäillyt useamman taistelun saavutuksiaan.

Puna-armeijan edesottamuksista talvisodassa on kiintoisaa lukea. Sitä vaivasi kohtalokas osaamattomuus. Heillä ei ollut kunnolla suksia. Erään pataljoonan miehistä 40 prosentilla ei ollut käsineitä. Kannaksella oli joukkoja niin paljon, että miesten ja kaluston liikkuminen ruuhkautui. Tuhannet ajoneuvot seisoivat pakkasessa. Miinoja ei ollut raivattu, siltoja korjattu, ja rikkinäisiä panssarivaunuja korjattiin keskellä tietä. Esikuntiin raportoitiin asian etenevän, mutta valhe tuli ilmi.

Paljon kertovia dokumentteja

Irincheev on liittänyt kirjaansa yksittäisten sotilaiden kirjeitä ja muisteluksia rintaman molemmin puolin, sekä esimiesten tiedonvälitystä esikuntansa kanssa. Esimerkiksi motitetun 44. neuvostodivisioonan esikuntapäällikkö Volkovin ja 9. Armeijan esikunnan upseerin välinen puhelinkeskustelu paljastaa, etteivät Raatteen tiellä olleet komentajat tienneet, missä mennään.

Kysymys: "Mitä yhteistyötä näiden osastojen välillä on?"

Vastaus: "Yhteistyö on puutteellista. V:n tehtävä on hankalampi, ja hänen pitää vallata isompi alue. Lvov yritti ottaa yhteyttä V:hen radion välityksellä, mutten tiedä, onnistuiko hän. Minä vuorostani ilmoitin V:lle, että Lvov on myöhässä."

Kysymys: "Ettekö tajua, että noin huonolla hyökkäyksen ja yhteistyön järjestelyllä Sotaneuvoston käskyn toteuttaminen on selvästi mahdotonta?

Vastaus: "En pysty kommentoimaan. Me teimme omasta puolestamme kaiken käskyn toteuttamiseksi."

Seuraavana päivänä kysymysten kohteena ollut komentaja ilmoitti, ettei kykene murtautumaan raskaiden aseiden kanssa piirittäjiltään, mutta enemmistö miehistöstä voisi paeta metsän kautta. Esimies käski pitää asemat ja odottaa apua, jota ei tullut. Suomalaiset olivat tuhonneet divisioonan esikunnan, radiot olivat mykkinä, upseereita pakeni metsään, ja osa teloitettiin myöhemmin.

Ihmisellä on tapana suojella itseään ikäviltä muistoilta. Sen osasi muun muassa kenraalieversti Vassili Tsuikov, joka oli marraskuussa 1942 hyökkäämässä kohti Stalingradia. Hän oli yksi suurista isänmaallisen sodan sankareista. Mutta muistelmissaan hän ei lausu sanaakaan "sankaruudestaan" talvisodassa ja Suomussalmen taisteluista.

Munauksia molemmin puolin ja oma "hölmön tölmäyksemme"

Talvisota venäläisin silmin ei saa edes sodistamme kiinnostunutta suomalaista lukijaa ärtymään. Irincheevin kirja on puutteellinen. Teksti ja kartat eivät tahdo löytää toisiaan, lähdeluettelo on ällistyttävän suppea eikä henkilöluetteloa ole lainkaan.

Fraasi "talvisodan ihme" syntyi pakkasista, hyökkääjän alkusurkeudesta ja maamme sisäisestä yhtenäisyydestä. Stalin luuli nitistävänsä Suomen muutamassa viikossa. Meitä kohtasi talvisodassa monta onnenpotkua. Hitler käsitti kykymme sodankävijänä epätodellisen suureksi.

Irincheev kertoo myös suuren suomalaisen sodanjohdon tekemän tuhoisan munauksen. Kyse on Kannaksen joulukuun 23. päivän vastahyökkäyksestä, jota rivimiehet kutsuivat "hölmön tölmäykseksi". Kirjoittaja ei parinsivun kuvauksessa jaksa herkutella asialla, mutta kertaa faktat.

Toisen armeijakunnan komentaja Harald Öhqvist laati kolmen divisioonan yllätyshyökkäyksestä suunnitelman, jonka Mannerheim hyväksyi. Yksi divisioonista oli ollut reservissä vailla sotakokemusta. Huomattava osa sen miehistä joutui tarpomaan 20 kilometriä kumpaisenakin hyökkäystä edeltävänä kahtena yönä. Kun laahustajat tulivat perille, operaation piti alkaa.

Esikunnilla ei ollut mitään käsitystä tilanteesta, osastot olivat täysin sekaisin ja vailla viestintäyhteyksiä. Parempi tieto olisi estänyt ryhtymästä epätoivoiseen yritykseen.

Pääosa joukoista aloitti hyökkäyksen myöhässä, vailla koordinointia. Jo omien piikkilankaesteiden purkamisessa meni aikaa, oman tykistön tukea ei saatu, kirkas ilma auttoi vihollista tulenjohtoilmapalloistaan paikallistamaan hyökkääjät jo kaukaa. Ei ole edes jälkiviisautta taas kerrata se neuvo, että esikuntien tulisi aina kuunnella varoituksen sanoja etulinjasta.

Hienosti Öhqvist ja Mannerheim selittelivät myöhemmin muistelmissaan monenlaisen hyödyn, joka koitui muutaman tunnin aikana menetetyistä liki 1500 sotilaastamme, lisäksi masennus ja epäusko esikuntaherroihin kasvoi. Tässä Mannerheim sortui samaan kuin Adolf Hitler jatkuvasti: puna-armeija saattoi varsinkin sodan alkuvaiheissa olla huono hyökkääjä, mutta puolustustaisteluissa se oli vaarallisen sitkeä.

Talvisodasta on kirjoitettu paljon ja Irincheevin kirjaan verrattuna parempia, monipuolisempia teoksia.

Bair Irincheev: Talvisota venäläisin silmin. Minerva 2012.

Vain rekisteröityneet voivat kommmentoida artikkeleita